Äänimaisemia

Istun portailla kahvikuppi seuranani, koirakaveri jaloissani ja kuuntelen.  On sunnuntai ja kevät. Tiirojen tirskunnan ja lokkien kirkumisen lomasta kuulen, kun jossakin kiekuu kukko. Kylän toisella laidalla soivat kirkonkellot. 

 Oma  aikuisiän elinpiirini on  osunut pitkälti Kehä kolmosen, Lahden moottoritien, Tuusulan moottoritien ja Helsinki-Vantaa lentokentän  äänimaisemiin. Ympäristönsä ääniin tottuu siten, että jonnekin toiseen ympäristöön siirtyessään voi kokea nukahtamisen vaikeaksi, kun tutun surinan tai hurinan sijaan kuuleekin vain harvoin  auton äänen  tai ei sitäkään. 

Luonnossa kuulee ääniä, jotka rauhoittavat mieltä. Sateen tasainen ropina,  pakkaslumen narina kenkien alla, pikkulintujen kevätkonsertti, aaltojen osuminen rantaan tai sulavan  jään kumahtelu on harmoniaa ja kuulostaa turvalliselta kuin äidin sydänäänet lapsivedessä kelluvalle ihmisen alulle. Luonnonäänet tarjoavat aivoille myös yllätyksiä ja yllätykset tekevät meidät uteliaiksi. Metsäpeuran  haukunta, fasaanin rääkäisy, hirven mörinä tai hyttysen ininä saavat valpastumaan. Mikä se oli ja missä se oli? 

Sekä ilahdun että kuormitun ympäristöni äänistä. Kuormittavissa ääniympäristöissä olemista ei voi aina välttää, mutta onneksi palautumisen paikkoja  löytyy  Kehä kolmosenkin kulmilta. Kevätillassa mustarastaat laulavat ja sepelkyyhkyset puputtavat, kesäpäivisin heinäsirkat sirittävät ja virtaavan veden ääniä voi käydä kuulemassa siellä sun täällä. Sateet tulevat aina ajallaan ja pakkaslumen narinaakin  on toistaiseksi voinut kuulla melkeinpä joka talvi. 

 Koira on syvässä unessa jalkojeni juuressa. Kuulostellessa kahvikin jäähtyi. Saarelle kesäksi muuttavat lampaat ovat asettuneet laiduntamaan. Leppoisa määkiminen silloin tällöin kantautuu aamuhetkeeni. Lampaan määkiminen on rakas  äänimuisto. Lapsuuskoti pellon reunassa, naapurin maatilan lampaat naapurissa. Jossakin kukkui käki ja opetti tietämättään lapsen laskemaan.