Kirjeitä Ahvenanmaalta

 Kävelen hiljaisen kylämaiseman läpi.   Vuodenaikojen vaihtelu pukee muuttumattoman kylämaiseman eri asuihin. Samoin tekevät vuorokaudenajat.  Sydäntalvella kirkkolaituri on liukas ja harmaa ja sen vieressä jyrkkä kallioseinämä on jään peitossa. Kesällä laiturilla voisi istua loputtomiin tähyämässä kaukaisuuteen. Aamuauringossa vanhan höyrylaivalaiturin puinen penkki kylpee auringossa ja iltapäivällä siihen jo olisi liian viileä istahtaa. Kuljen mietteissäni kirkkolaiturilta Pyhän Jaakobin kirkolle.  Ajattelen niitä saaristolaisia, jotka ovat aikanaan lähteneet  torpistaan veneineen kohti kirkkoa, pakanneet eväät matkaan ja nostaneet lapset kyytiin.  Kirkkolaiturilla on tunnistettu toisten veneet, vaihdettu kuulumisia ja kävelty yhtä matkaa kellojen kuminassa.  Jotkut ovat tulleet tietä pitkin. Sitä samaa tietä, jota pitkin Vanha Postitie kulki Pietarista Tukholmaan ja Tukholmasta Turkuun. Vanhasta Postitiestä on  vieläkin muistona virstanpyl...

  Syyskuussa saarivaltakunta käy hiljaiseksi. Aamuisin ei enää kuule lokkien ja tiirojen kirskuntaa. Moottoriveneillä kulkevat enää vain muutamat kalaan menijät ja sieltä tulijat ja kalankasvatuslaitoksen väki. Hiljaisuus saa  aikaan herkät korvat.  Aamuissa kauneinta ovat aaltojen äänet. Jos tuuli on leuto, voi ikkunan ja oven avata ja kuulla veden. Jostakin veden päältä kuulee toisinaan joutsenpariskunnan lentoonlähdön. Siivet lyövät ensin hitaasti ja sitten nopeutuen ja pian sekin ääni etääntyy. Päivällä luonnossaliikkuja kuulee metsän rasahdukset. Jostakin lähtee peura pakoon, jossakin harakka lähtee lentoon. Käpytikka naputtaa jossakin puuta. Yksi siellä ja toinen täällä. Illan pimetessä huomaa tuulen. Joskus se ujeltaa, joskus humisee, joskus puuskat osuvat johonkin, joka kolahtaa. Muutaman kerran vuodessa syys- ja talvimyrsky nostattavat vedet ja pyörtävät puita juuriltaan.  On ihmeellistä, kuinka sama luonto, joka myrskyssä sekoittaa ilmat ja vedet voi seuraa...